Omin käsin onneen

Kun tästä vielä vanhenen, perustan kotiini onnellisuuskeskuksen nimeltä Omin käsin onneen. Siellä ihmiset pesevät kiireettömästi ikkunoitani, viikkailevat pyykkiä, tiskaavat käsin, nyppivät sohvastani koirankarvoja ja silittävät lakanoitani klassisen musiikin tahtiin tai ehkä aivan hiljaisuudessa. Ai miksen tee itse tuota kaikkea? Koska teen hyvää tekemättä mitään – ja sitten rahastan ihmisiltä pienen maksun, kun he lähtevät onnellisuuskeskuksestani hyvillä mielin ja tasapainoisina. Todellinen Kaikki Voittaa -tilanne!

Maailma on, nähkääs, epäreilu. Toisilla on kauheasti rahaa ja toisilla ei yhtään. Toisilla on niin paljon ruokaa, että he paisuvat yli äyräidensä ja toiset viruvat nälissään. Toisilla on kamalasti virtaa ja toiset eivät jaksa kättä nostaa. Niiden, joilla on, pitäisi antaa niille, joilla ei ole. Maailma huutaa tasapainoa, balanssia, jota onnellisuuskeskukseni voi sille tarjota. Touhumiinat eivät tarvitse enempää puuhastelua, he kaipaavat pysähtymistä, paikallaan olemista, koska heidänlaisensa kiihtyvät kaikenmoisesta suorittamisesta kuin terrierit pallon heitosta. Alakuloiset, lievästi masentuneet tai ahdistuneet taas eivät yleensä parane paikallaan maaten vaan pienellä puuhailulla, käsillä tekemisellä. Tiskaaminen, pyykin viikkaaminen tai mikä muu arkinen yksinkertainen askare tahansa katkaisee ajatusten apean kehän ja laittaa ihmisen käsittelemään asioita uudesta kulmasta. Verbi ”käsitellä” on muuttunut itselleen vieraaksi, koska aivot käsittelevät ongelmia ja asioita juuri käsillä tehtävän työn kautta, eivät ajatuksia pyörittelemällä paikallaan istuen tai selällään maaten.

Viisas tutkija, Jaana Venkula, sanoo, että toiminta on ajattelun korkein muoto. Alussa ei ollutkaan sana vaan teko. Tekeminen on ihmisen syvällisin yhteys maailmaan. Ihminen kietoutuu teoillaan todellisuuteen. Parhaimmillaan toiminnassa aistit ja aivot virittyvät, tunteet liikahtavat ja oivallukset heräävät. Tekeminen muokkaa myös aivoja ja voi estää jopa dementoitumista. Venkulan mukaan toiminta ja tekeminen ei olekaan ajattelun vastakohta vaan eräs ajattelun muoto – ihminen ei ajattele vain aivoillaan vaan koko kehollaan. "Ainoa asia, mitä voimme hallita, on teko. Meidät on luotu kädellisiksi ja tekeviksi. Aivotutkimuksessa on todettu, että ihmisen ajattelu on käsilähtöistä. Ensin on tultava teko, jonka jälkeen tulee sana." 

Toisinaan ajatukset ovat junnaavia, synkkiä ja huolta syökseviä mörköjä. Ne kuulostavat ja tuntuvat todellisilta, mutta sitähän ne eivät ole – ne ovat vain ajatuksia. Silloin on turha jäädä kuuntelemaan niiden pimeitä viestejä, vaan kannattaa ryhtyä tiskaamaan. Kun saa aikaan hyvää jälkeä, mieli muuttuu hyväksi tai ainakin paremmaksi. Joskus ajatukset taas singahtelevat kuin hyperaktiiviset ampiaiset ja ajavat sinua hulluuden partaalle ja suorittamaan lisää, enemmän ja tehokkaammin. Silloinkin on hyvä muistaa, että ajatukset eivät ole totta eivätkä välttämättä edes kovin viisaita. Kurittomat ampiaiset voi parhaiten kesyttää meditoimalla tai vaikka pitkällä kävelylenkillä.

Omin käsin onneen –keskukseni ottaa ennakkoilmoittautumisia vastaan vaikka heti. Toiminta alkaa kokeiluluontoisesti Onnelliseksi tekevällä ikkunanpesulla ja Ajatuksia jäsentävällä imuroinnilla. Itse lähden siksi aikaa kävelemään. Pidä kiirettä, ettet jää onnettomaksi pelkän viivyttelysi takia!

Rakkaudesta retkiin

Koirat ovat ihastuttavan terapeuttista seuraa alakoulun aallokossa tempoilevalle opettajalle. Koirat ovat ennalta-aavistettavia. Kun niille heittää pallon, ne ilahtuvat aina ja juoksevat onnesta villinä sen perään. Kun oppilaille heittää pallon, ei yhtään tiedä, miten käy. Vaihtoehtoja on aivan liikaa, niin paljon liikaa, että opettaja väsyy, eikä jaksa edes heittää sitä palloa. Sen sijaan hän yrittää jotain uutta. Hän ehdottaa pyöräretkeä läheiselle uimarannalle. Eikä aavista, että hyppäsi juuri vaihtoehtojen valtamereen.

Ekaluokkalainen voi sanoa: ” Jipii! Sitten kaadetaan sieltä puita ja tehdään niistä lautta ja purjehditaan maailman ympäri ja otetaan meidän isi ja äiti mukaan!” Kasvot sädehtivät onnesta, kunnes opettaja murskaa kauniin illuusion mielestään herttaisesti:” Jos ei nyt kuitenkaan kaadettais niitä puita. Ja taitaa se maailmanympärimatkakin tehdä aikataulusta aika kiireisen…” Eikä aavista, mikä itku ja parku alkaa. Reissu onnistuu kuitenkin olosuhteisiin nähden hyvin, kunhan mukaan on otettu vanhempien yhteystiedot, koulunkäynninohjaaja, kaksi vanhempaa, joilla on uimaopettajakoulutus, ensiapuvälineet, eväät, aurinkorasvaa, tapaturmailmoituslomakkeita, kyypakkaus, megafoni, pilli ja opettajan migreenilääke. Vesisadekaan ei sitten lopulta haitannut lapsia yhtään.

Kolmasluokkalainen voi sanoa:” Jee! Mut onks pakko pyöräillä? Voitaisko me mennä sinne bussilla tai taksilla? Ja saako sitten uida ihan vapaasti? Mä jaksan uida sen järven ympäri kaks kertaa ainakin, ja sitten oon uinu monta kertaa sinne keskellä olevaan saareen. Saanks mä?” Ja opettaja vastaa niin kuin opettajan on vastattava: ”Et saa.” Eikä aavista, mikä apeus valtaa luokan. Kaikki ilo on kateissa, luokka polkee kohteeseen päät riipuksissa pettymyksen pilvi päittensä päällä ja vihaa tyhmää opettajaa, joka kieltää aina kaiken kivan. Reissu onnistuu kuitenkin olosuhteisiin nähden hyvin, kun opettaja vain jaksaa seisoa alkukesän kylmässä vedessä vyötäröään myöten merkkipaaluna, jota syvemmälle ei saa mennä. Opettaja painaa kylmettyneisiin sääriinsä muistiin tämän opin: Älä ehdota uintiretkeä, vaikka mikä tulisi.

Kuudesluokkalainen voi sanoa:” Onks pakko? Mä en ainakaan ui. Ja mä lähden sinne vain, jos saa ottaa energiajuomaa. Tollasta reissua kukaan hullu kestä ilman energiajuomaa.” Opettaja vastaa niin kuin opettajan on vastattava:” On pakko lähteä, mutta ei ole pakko uida. Energiajuomia ei oteta mukaan, eivätkä ne sovi teille muutenkaan.” Nyt opettaja on juuri valmistunut tai todella väsynyt, jos ei jo aavista, mikä seuraavaksi alkaa: valitus, marina, kauhistelu, pöyristely, sipinä ja supina. ”Rannalla on siis niin tyhmää, ettei mitään rajaa. Siellä ei oo mitään tekemistä. Siis kelaa: fillaroidaan jonossa kypärät päässä – tsiisus!” Reissu onnistuu kuitenkin täydellisesti: Oppilaat haluavat hioa uintitekniikoitaan ja pyytävät opettajalta siihen neuvoja. Lisäksi he puhuvat kuiskaamalla, jotta voisivat tunnistaa mahdollisimman paljon lintuja laulun perusteella. Monet ovat kiinnostuneita myös rannan kasvillisuudesta ja tekevät muistiinpanoja, kun opettaja availee heille päänsisäistä herbaariotaan…

No, se oli kaunis uni, mutta nyt opettajan on taas viriteltävä pilliä kaulaan ja kypärää päähän. Hei vaan ja iloista retkiaikaa kaikille!

Heittoja piirtoheittimen takaa

Opetussuunnitelma uudistuu vuoteen 2016 mennessä. Uudistuminen on hienoa, koska vanhentuneita käytänteitä pitää kyseenalaistaa ja opetettavaa ainesta tarkistaa aika ajoin. Maailma on tänään toinen kuin vuonna 2004, jolloin opetussuunnitelmaa viimeksi uudistettiin ja muokattiin ajanmukaisempaan muotoon.

Vanhassa, vuoden 2004 opetussuunnitelmassakin on puolensa. Mukavalta tuntuu erityisesti se, että on voinut toteuttaa opetushallituksen silloin asettamaa suunnitelmaa niin hyvin. Esimerkiksi kohta ”oppilaan tulee saada kehittää myös medialukutaitoaan sekä viestintävalmiuksiaan tietoteknisessä oppimisympäristössä”. Olen ylpeä, koska luokassamme on yksi tietokone, joten tietotekninen oppimisympäristö toteutuu. Tosin se kone on yleensä opettajan käytössä, koska opettajan pitää seurata Wilma-viestejä, laittaa tuntimerkintöjä ja pitää tuntipäiväkirjaa. Siinä välissä hän toki opettaa tietotekniikkaa, mainitsemalla oppilailleen kuuluvalla äänellä, että ”ei pirskatin peijooni, taaskaan ei netti toimi, voi ryökäleen rakkine sentään!” Reippaampi opettaja saattaa opettaa tietotekniikkaa painavammin sanavalinnoin. Viestintävalmiudet kehittyvät nopeaan tahtiin, kun Keijo-Eevertti parkuu naama sinisenä: ”Miks mä en koskaan pääse koneelle?! Taas on muka Jermu-Jaakkiman vuoro, vaikka se oli koneella just viime kuussa!” Jermu-Jaakkima aloittaa väittelyn, jota opettaja seuraa ja kirjaa Wilmaan ”väittelytaitojen harjoittelua, check”. Pari muuta kaveria on sillä välin kadonnut tietotekniseen oppimisympäristöön tietokonepöydän alle ja nykäissyt pari piuhaa kokeeksi irti. Opettaja hillitsee itsensä eikä sittenkään anna aihetta medialukutaitoa kehittävään kookkaaseen lööppiin.

Ajankohtaisohjelmassa kerrottiin kouluista, joissa on 3D-tulostimet. Tulostin siis tulostaa kolmiulotteisia esineitä oppilaan suunnitelman mukaan. Mahtavaa! Ohjelmassa kerrottiin myös, että 3D-tulostus yleistyy nopeasti pääkaupunkiseudulla. Sekin on hienoa. Paitsi että täältä piirtoheittimen takaa katsottuna se kuulostaa aivan käsittämättömältä. Koulussamme on luokkia, joissa ei ole videotykkiä, dokumenttikamerasta puhumattakaan. Meillä käytetään yhä piirtoheitinkalvoja samaan aikaan, kun toiset tulostavat tulevaisuuden laitteillaan taskulamppuja ja taloja. Silti uskon, että niissä piirtoheitinluokissa itse opetus voi olla laadukkaampaa kuin jossakin 3D-tulostinten äärellä. Tärkeintä on opettaa lapset oppimaan, ja sitä ennen mielellään lukemaan, kirjoittamaan ja laskemaan, jotta niitä opiskelutaitoja voisi hyödyntää ja kehittää. Nyt on vain niin, että se oppimista edistävä tieto on tänä päivänä tietoteknisten laitteiden takana. Aika harva kustantaja panostaa enää tosissaan tietosanakirjasarjoihin tai muihin hakuteoksiin - ja vielä harvempi koulu panostaa hakuteosten hankitaan, kun on pakko odotella jonossa niitä kalliita laitteita, jotka koululle saapuessaan ovat jo valmiiksi toissavuoden teknologiaa.

Toisessa peruskoulussa oppilas etsii esitelmäänsä tietoa henkilökohtaiselta tabletiltaan. Pian hän löytää sen, muokkaa siitä diaesityksen kokoamalla tietoja eri lähteistä, tallentaa esityksen ja esittää sen videotykkiä apuna käyttäen koko luokalle. Hän on liittänyt esitykseensä myös pari videoklippiä, joista toinen on englanninkielinen. Kaikki näkevät aitoja kuvia ja saavat paljon tietoa. Samalla jokainen oppii uutta tiedonhankinnasta.

Toisessa peruskoulussa oppilas selailee tietokirjoja vuodelta 1982, koska luokan koneelle on niin kova jono, ja kirjoittaa käsin löytämänsä tiedot muistiin. Kirjan mallin mukaan hän myös piirtää esitelmänsä aiheesta elävöittäviä kuvia piirtoheitinkalvolle. Hän liittää esitykseensä myös kopiokoneella kalvolle kopioidun taulukon, josta kukaan ei saa mitään selvää. Piirtoheitintä apuna käyttäen hän esittelee työnsä luokalle. Kaikki näkevät, osaako oppilas piirtää, mutta saavat myös jonkin verran osittain vanhentunutta tietoa. Samalla jokainen oppii tiedonhankinnasta jotakin vanhaa, ja esitelmän pitäjän käsiala paranee. Käsiala, jota ei kai sitten tulevaisuudessa enää tarvita.

Suomessa on raskaasti perässä laahaavia tietotekniikan kehitysmaa-alueita etukenossa tulevaisuuteen kiitävien piilaaksojen ympärillä. Tutkimusten ja paikalla käyneiden mukaan ainakin Afrikan kehitysmaa-alueilla elää kuitenkin onnellisia ihmisiä. Se on onneksi tärkeämpää kuin hienoinkaan 3D-tulostin.

Kuinka kasvattaa lapsi vaivattomasti

 Nimettömänä pysyttelevä kasvatusguru halusi kirjoittaa erilaisen kasvatusoppaan. Hän kuvitteli pystyvänsä sarkasmin keinoin herättelemään vanhemmat ruususen unestaan, jossa lasten kasvatus ei vaadi aikuiselta juurikaan muutoksia omaan elämään. Sittemmin kävi ilmi, että moni vanhempi ei ollut ymmärtänyt kirjan sarkasmia vaan oli alkanut toteuttaa kirjan oppeja kirjaimellisesti. Kirja vedettiin nopeasti markkinoilta, mutta vahinko oli jo tapahtunut. Nyt kirjailija ei uskalla enää esiintyä omalla nimellään eikä liikkua tunnistettavana kaduilla. Haastattelutilanteessakin hän on piiloutunut valtavan lierihatun ja järjettömän kokoisten aurinkolasien taakse (myös haastateltavan ääni on muutettu): ”En olisi voinut kuvitellakaan tällaista katastrofia. Kuvittelin, että jo kirjan nimikin, Kuinka kasvattaa lapsi vaivattomasti, nostaa naurunpurskahduksen jokaisen vanhemman huulille.”

Gurun käänteisessä kasvatusoppaassa kehotetaan jo elämän alkumetreillä lataamaan itkevän vauvan kasvojen eteen jokin vauhtia ja värejä vilkkuva ruutu, iPad soveltuu tähän tehtävään mainiosti. Jos sen voi vielä laittaa nojaamaan jotenkin vauvaa vasten, jotta itse voi poistua paikalta, on suoriutunut tehtävästä kelpovanhemman tavoin. Lasta kannattaa oppaan mukaan myös kierrättää hoitajalta toiselle mahdollisimman tiheään tahtiin, jotta raukkaparka ei takerru ihmisiin. Ihmissuhteet kun nyt ovat mitä ovat, vaihtuvaa ja epävakaata laatua. Eipähän koske isona niin kovasti. Lapselle pitää myös puhua kuin aikuiselle ihmiselle, eiväthän lapset tyhmiä ole! Kirosanoihin totuttelu alkakoon jo kehdossa, säästyy järkytyksiltä ja turhalta mielipahalta sitten myöhemmin.

Vaipoissa lasta kannattaa oppaan mukaan pitää esikouluikään asti, koska vessa-asioiden opettelu on hyvin turhauttavaa ja vaivalloista. Esikoulussa on töissä kasvatuksen ammattilaisia, jotka ovat saaneet koulutuksen tällaisiin asioihin. Muutenkaan lapsen kasvattamiseen ei kannata gurun mielestä tuhrata aikuisen kallisarvoista aikaa, lapsen kasvattaminen kun ei juurikaan eroa huonekasvien kasvattamisesta. Mullan sijaan lapsi istutetaan vitaminoitujen murojen ääreen ja nesteytys hoituu maitokaakaolla. Aika-ajoin lapsen tukkaa pitää leikata, ettei se sotkeennu muroihin. Satujen lukemiset, leikit ja muut vastaavat kivikautiset jäänteet voi unohtaa, kun nykyajan tekniset laitteet viihdyttävät ja opettavat lasta paljon näppärämmin. Siispä dvd pyörimään ja lapsi mukaan tietokonepeleihin. Korkeista ikärajoistakaan ei ole harmia, koska aikuinenhan siinä pelaa, lapsi vain katselee.

Jos lapsi lakkaa kasvamasta tai syömästä murojaan, kannattaa kantaa kaupasta jääkaappi ja pakastin täyteen valmisaterioita ja laittaa mikro hurisemaan. Mikron lempeä hurina tuo lapselle myöhemmin turvallisen kotoisan olon myös tulevaisuuden opiskelijakommuunissaan. Kaapissa kannattaa aina olla myös megapakkaukset sipsejä ja limppareita, jotta lapsi voi käydä nappaamassa jotakin nälkäänsä ja oppii samalla itsenäiseksi etsimällä ruokansa. Joustava ruokailu kunniaan: kukin syököön, kun mieli tekee!

Asumisjärjestelyissä kannattaa mahdollisimman pian lohkaista lapselle se ikioma huone, ja sinne on asennettava Lapsen Henkilökohtainen Televisio, Lapsen Henkilökohtainen Tietokone nettiyhteyksineen sekä Lapsen Henkilökohtainen Playstation. Näin vanhemmat saavat tärkeää parisuhdeaikaa, kun lapsi viihtyy mukavasti huoneessaan päiväkausia sieltä kertaakaan poistumatta. Viikon välein kannattaa kuitenkin oppaan mukaan tarkistaa, onko lapsi vielä hengissä, ja täyttää murokulho.

Salakavala sanomalehti

Kouluissa vietettiin jo perinteeksi käynyttä sanomalehtiviikkoa. Kannoin omaan tokaluokkaani joka päivä ison sylillisen uunituoreita aviiseja, joita sitten tutkimme ja analysoimme ikätasoa vastaavien tehtävien avulla. Sanomalehti ei vain oikein vastaa tokaluokkalaisen ikätasoa, vaikka siellä seikkailikin hellyttävä Pilkku-koira ja moni tuttu, harmiton sarjakuvahahmo. Sanomalehdessä aikuisten maailma tunkee yhtäkkiä lapsen iholle, vaikka kuinka etsittäisiin lehden hauskinta tai iloisinta kuvaa. Kuvaa etsiskellessä lukemaan oppinut oppilas bongaa yhtäkkiä otsikon: ”Eläkeläinen myi viinaa 11-vuotiaalle.” Selaaminen loppuu kuin seinään tämän ääneen luetun havainnon jälkeen. Koko luokka haluaa tietää, kuinka vanhus voi olla niin paha. Aiheesta syntyy syvällinen, mutta joitakin oppilaita selvästi ahdistava keskustelu. Halusinko puhua viinan kiroista näille oppilaille juuri nyt? Olinko tarpeeksi rehellinen? Olinko liian rehellinen? Kysymyksiä putkahtelee aiheesta vielä tunteja sanomalehtitunnin jälkeen. Yritän vielä varmistaa, että luokka ymmärtää useimpien eläkeläisten olevan mukavia. ”Niin mutta koskaan ei voi tietää”, lisää oppilas. Niinpä. Epävarma ja sairas maailma tuli luokkaamme asumaan nallekarhujen ja satujen keskelle.

Seuraavalla sanomalehtitunnilla etusivu huutaa: ”Krematorio suunnitteilla Kouvolaan”. Oppilas lukee, että suunnitteilla on kermatori, mikä olisikin ollut mukavampi aihe tokaluokkalaisille. Krematorio-sana herättää tietenkin paljon kysymyksiä, koska kukaan ei tiedä, mikä se on. Tekisi mieli sanoa, etten minäkään. Pakkohan se on kuitenkin selventää, kun puoli luokkaa sitä silmät pyöreinä kysyy. Pyrin selvittämään asian pehmein ja lempein sanakääntein ja olen oikein tyytyväinen korulauseisiini, kunnes huomaan auki loksahtaneet suut. Jaahas, liikaa informaatiota, vaikka kerroin aiheesta minimaalisen vähän. Kysymysten tulva lainehtii luokassa: eikö sitä kuollutta satu, mistä sä voit tietää, entä jos se kuitenkin tuntee vähän, voiko minutkin polttaa, poltetaanko lapsiakin jne. Olin vähällä soittaa sanomalehden toimitukseen, että miettikää nyt hyvät ihmiset vähän niitä sanomalehtiviikon otsikoita. Aikuinen ymmärtää vähemmälläkin, ei siihen tarvita etusivun kissankokoisia kirjaimia.

Sanomalehtiviikkomme huipentuu perjantain lehteen, joka hehkuttaa ”Helvetin enkelit laskeutuivat Kouvolaan”. Lehden saatuaan oppilaat tulevat yksi kerrallaan hiipien luokseni kuiskuttamaan, että ”arvaa mitä ope, nyt et kyllä usko, mutta täällä lehdessä on ruma sana…”. Juu, niinhän se on, etusivulla viiden sentin korkuisin kirjaimin. Taas on tartuttava härkää sarvista – tai Helvetin enkeliä korvista – ja väännettävä somasta vaaleanpunaisesta rautalangasta, mistä oikein on kyse. Ainoa oppilaitteni tuntema enkeli on tähän asti ollut suojelusenkeli, joka on aika kaukana näistä siipiveikoista…

Tajuan toki, että lööpit tunkevat lapsen tajuntaan jokaisella kauppareissulla, mutta juuri siksi haluaisinkin, että koulu pysyisi lapsen maailmana, jonne asiat tulevat sitä mukaa, kun niitä ollaan valmiita vastaanottamaan, pieniksi paloiksi pilkottuna ja pedagogisesti viisaasti paketoituina. Nyt kävi vähän niin kuin huonosti valmistautuneelle kaatosateessa: läpimäriksi kastuttiin, haluttiin tai ei. Isommilla oppilailla sanomalehti on oiva opetusväline,  alkuopetuksessa se on parhaimmillaan askartelualustana ja liisteritöissä.

Kumppanin muuttamisen intensiivikurssi

 

Kumppania valitessaan ihminen ei aluksi huomaa tässä mitään vikaa – tai no, huomaa kyllä, mutta sujuvasti tulkitsee ne persoonallisiksi piirteiksi tai hauskoiksi detaljeiksi muuten täydellisessä paketissa. ”Ihanan rento” saattaa osoittautua aikojen saatossa sikamaiseksi sottapytyksi ja ”miehekkään jämäkkä" raivostuttavaksi ratakiskoksi. Usein tässä kohtaa olisi viisainta katsoa peiliin ja muistuttaa itseään lempeästi ihan itse tehdystä valinnasta ja keskittyä niihin muutamiin piirteisiin, jotka eivät vielä ärsytä (tai edes siihen yhteen).

Vaan eihän ponteva ihminen sellaiseen tyydy. Persoonallisten piirteiden paljastuttua piinaaviksi puutteiksi alkaa parisuhteessa yleensä kumppanin muutostyö eli koulutus. Asiasta sanominen kahden minuutin välein (ns. nalkutusmenetelmä) ei yleensä toimi, mutta kaikkihan sitä kokeilevat. Fiksuimmat saattavat jättää lappusia sydämen kuvilla pehmennettyinä tyyliin: ”Laita, muru, ne likaiset vaatteet likapyykkikoriin, jookos. Sydänsydänsydän.” Tai tekstareita: ”Et viittis lähteä sinne peliin. Siivottais yhdessä. Sydänsydänhymiö”. Ei toimi.

Seuraa kumppanin muutostyön osa 2: ankara valitus. Muutosta kaipaava alkaa valittaa, kuinka hänen elämänsä on ihan sietämätöntä kumppanin viheliäisten vikojen takia. Elämä on yhtä kurjuutta ja raatamista ja murhetta ja ikävyyttä pelkästään sen takia, että toinen on sellainen kuin on eikä toisenlainen. Kumppani ei yleensä tästä valaistu, vaan pikemminkin ottaa etäisyyttä. Ei siis toimi.

Seuraa kolmas vaihe, joka on valistus. Muutosta janoava alkaa lukea kumppanilleen ääneen erinäisiä valikoituja pätkiä naistenlehdistä, terapiakirjoista, parisuhdeoppaista ja ihan mistä tahansa, jos ne vähääkään muistuttavat ongelman ydintä ja salakavalasti kehottavat kumppania muuttumaan oman etunsa nimissä. Harkitun huoleton, muka sattumanvarainen lähestymistapa on käytetyin: ”Aika jännä juttu tää, kuuntelepa miten tälle tyypille kävi….”. Jotkut jättävät myös keittiönpöydälle lehtiä auki - muka vahingossa - sopivan valistavasta kohdasta. Rankimpia pätkiä ovat lääketieteelliset faktat, jotka pelottelevat äkkikuolemalla, jos ei kumppani ihan lähipäivinä tajua muuttua. Eikä sekään valitettavasti toimi.

Aktiivisimmat muutosagentit raahaavat seuraavaksi kumppaninsa kursseille. Kursseja on joka lähtöön, ja voi vain toivoa, että osuu sellaiselle, joka ei ole ihan huuhaata. Parhaimmillaan kurssilla voi kahdenkeskisestä laatuajasta johtuen syttyä jotakin uutta hehkua suhteeseen, mutta kumppanihan ei siellä muutu, vaan sinä. Alat nähdä kumppanisi taas alkuaikojen sumeiden linssien läpi ja haluat uskoa teistä kahdesta kaikkea hyvää – jo kurssin kalliin hinnankin takia. Mutta kumppani ei siis muutu.

Joten tämän intensiivikurssin opetus on, että unohda kaikkinaiset kumppaninmuutoskurssit ja – ajatukset. Toista ihmistä ei voi muuttaa yhtään miksikään, miksi tämä ei halua oma-aloitteisesti muuttua. Itseään voi sen sijaan ryhtyä muuttamaan ihan milloin tahansa, ja se on jopa suositeltavaa, vaikka kaikki viat näyttäisivätkin aivan vääjäämättä olevan siinä toisessa osapuolessa. Parhaassa tapauksessa saattaa nimittäin käydä kuten entiselle teinille, joka aikuistuttuaan ihmetteli omien tyhmien vanhempiensa äkkinäistä viisastumista.

Helteet tänne ja heti

Jos heinäkuussa ei tarkene ulkona ilman tuulipukua eikä sisällä ilman sukkia, on liian kylmä. Heinäkuu on tarkoitettu uimiseen ja auringonottoon, heinän korjuuseen ilman paitaa, metsämansikoiden  pujottamiseen heinäkorteen, pihakeinussa istumiseen kahvikupin kera, kukkien keruuseen hellehattu päässä, varjoon vetäytymiseen liialta paahteelta, auringolta tuoksuvan lapsen tukan nuuhkimiseen, hellepäivän ihanaan raukeuteen ja kotitöiden välttelyyn. Tähän kaikkeen meillä suomalaisilla pitäisi olla perustuslaissa määrätty oikeus.

Jos heinäkuu on kylmä ja sateinen, kesä on pilalla. Paljonko se auttaa, jos helteet pamahtavat, kun koululaiset pitäisi istuttaa pulpetteihinsa ja opettajat herättää horteesta? Johan siitä seuraisi valtakunnallinen kaaos, kun kaikki heinäkuussa pujottamatta jääneet mansikat ja pihakeinun heijauksessa ryystämättä jääneet kahvikupposet aiheuttaisivat hirveitä vieroitusoireita juuri, kun pitäisi opetella kertotaulua. Siksi helteet pitää saada takaisin ennen kuin tapahtuu jotakin peruuttamatonta.

Missä ne meille kuuluvat helteet sitten oikein lymyävät? No, Kreikassa tietenkin! Koska me hyväosaiset EU-maat julkeamme vaatia kreikkalaisia säästökuurille, kreikkalaiset ovat keksineet kostaa kavalasti laittamalla meidät palelemaan. Jollakin kepulikonstilla he ovat onnistuneet imaisemaan meille tarkoitetut helteet sinne hellenistien valtakuntaan. Laskekaa nyt itsekin: Kreikassa normaalisti 32 astetta lämmintä, tänä kesänä ”yllättäen” 42 astetta. Meillä normaalisti 26 astetta, nyt yllättäen 16. Kymmenen asteen verran on kaapattu kreikkalaisille ilman mitään vakuuksia! 

Kehottaisinkin kaikkia Kreikassa lomailevia suomalaisia osallistumaan helteiden palautustalkoisiin. Jokaisen matkalaisen tulisi siepata palanen historiallista muistomerkkiä / patsasta / pylvästä mukaansa ja jättää tilalle kirje: ”Tämä pala lähti vakuudeksi siitä, että saamme varmasti helteet takaisin. Palautan palasen seuraavalla lomamatkalla, jos Suomeen saadaan taas helteinen kesä.” Matkalaukun painoon operaatio vaikuttaa tietenkin hitusen, mutta toisaalta tuliaisviinit ja ouzot voi hyvällä omalla tunnolla juoda jo kohteessa kansallisen edun nimissä.

Tullissa kivenmurikoista ei koidu ongelmia, koska lähetän tämän kirjelmän myös Suomen tulliviranomaisille. Tullivirkailijakin on ihminen, joka palelee kylmänkosteassa ja aistii lämpötiloja. Nyt koko Suomen kansa matkaa varaamaan ja vakuuksia hakemaan! Olemme kärsineet vilua ja sadetta jo aivan tarpeeksi, kreikkalaisten katala juoni on paljastunut, emmekä voi jäädä enää laakereillemme lepäämään (kuka edes tarkenisi). Voitte kaivaa kirpputorikuormasta tarpeettomiksi jääneet hellehattunne ja aurinkotuolinne, pian helle hellii ja suloinen aurinko suutelee, lämpö oikaisee otsarypyt ja paahde paijaa kuumalla kädellään. Tervetuloa oikea kesä!