Negatiivisuuspaasto

Laskiaisena laskeuduin paastoon. Päätin vakain aikein olla 40 päivää myönteinen ihminen (ja siitä valaistuneena ehkä lopun elämäni). Karkottaisin kaikki negatiiviset ajatukset miettimällä, mitä hyvää kurjassa tilanteessa tai ärsyttävässä tyypissä kuitenkin toisaalta on. Listaisin iltaisin päivän hyviä asioita vihkoon ja nukahtaisin joka ilta hymy huulillani kiitollisena kaikesta. En hermostuisi, vaikka lunta sataisi metrin verran ja joutuisin lumitöihin joka päivä. Kas, sehän on loistavaa hyötyliikuntaa. En ajattelisi hiertäviä ajatuksia ympäriinsä lojuvista tavaroista ja vaatekappaleista talossa. Kas, sehän kasvattaa minua ihmisenä, kun opettelee ohittamaan pikkuasioita. Onhan sitä nyt isompiakin murheita. En päästelisi suustani rumia sanoja, kun tietokone kaatuu juuri, kun olen tallentamassa sinne kallisarvoista viikkojen nyhräämistä vaatinutta oppimissuunnitelmaa. Kas, sehän venyttää hermosäkeitä ja auttaa suhteuttamaan maailmaa: miten pieni asia onkaan yksi oppimissuunnitelma maailman nälänhätään verrattuna. En kiristelisi takahampaitani, vaikka pysäköinninvalvoja muistuttaisi minua kohtuuttomalla sakolla kahden minuutin myöhästymisestä. Kas, sehän kouluttaa minua kohti ajanhallintaa, jossa totisesti tarvitsen harjoitusta. Ja mitä kaikkea kivaa kaupunkimme tuolla lähes vapaaehtoisesti lahjoittamallani rahalla voikaan hankkia!

Näin mentiin peräti seitsemän päivää. Matkan varrella heräsi hienoinen epäilys paaston kannattavuudesta. Poispakotettu negatiivisuus alkoi kerääntyä minuun salakavalasti kuin ihonalainen talikerros finniin. Yritin pontevasti kirjoittaa hyviä asioita ja olla niiiiin kiitollinen kaikesta (olinkin välillä oikeasti), mutta finni jatkoi kasvuaan. Minä hymyilin ja kirjoitin. Tein lumitöitä ja olin kiitollinen. Ja finni kutisi ja kihisi uhkaavasti. Kirjoitin yhä pitempiä listoja, kiittelin seinätapeteista ja sängynpeitosta paremman puutteessa, mutta en oikein päässyt fiilikseen. Sitten räjähti: Hiihtoloman aluksi tajusin, että pitkään taka-alalla pysytellyt flunssa ei ollutkaan takana vaan edessä ja pilaisi loman. Finni puhkesi kuin jättimäinen mätäpaise ja negatiivisuus ryöpsähti lattialle. Tyhmä loma, tyhmä paasto, tyhmät ihmiset ja tyhmä elämä. Mitä järkeä on missään, kun mikään ei kuitenkaan kannata. Pientä ihmistä rankaistaan niin että tuntuu, vaikka selkänahka ruvella raataisi ja yrittäisi. Mistään ei saa iloa eikä koskaan pääse helpolla. Paska elämä. Minusta tuli sekunnin sadasosassa Suomen negatiivisin ihminen. Kiitos siitä (kirjoittaisinko sen vihkoon?).

On hienoa olla negatiivinen. Ei tarvitse pinnistellä ollakseen jotakin muuta. Ei tarvitse vääntää iltaisin aivojaan solmuun miettiäkseen kiitoksen aiheita, kun kuitenkin jokin jurppii. Voi katsoa maailmaa levollisena omin silmin ja ajatella omia ajatuksiaan syyllistymättä jokaisesta päähän pälkähdyksestä. Pessimisti ei pety eikä opi optimistiksi – ainakaan viikossa.

Mummini eli pitkän ja kiitollisen elämän, josta soisin ottavani oppia. Viimeisinä vuosinaan hän vastasi aina kuulumisten kyselijöille samalla tavalla: ”Ei ole kuin kiitokseen syytä.” Siihen päästäkseni tarvitsen vielä monta paastoa ja monta paksua vihkoa, mutta armahdan itseni siitä vaatimuksesta, että minusta pitäisi tulla 40 päivässä yhtäkkiä kiitollinen ja myönteinen ihminen. Siihen tarvitaan todennäköisesti vielä 40 vuotta.